Skopje, ensipuraisu

Lentokoneessa päätettiin repäistä ja kerrankin ostaa jotkin alkoholipitoiset juomat. Istuttiin rivillä 26 ja yhteensä rivejä koneessa oli 30. Joten tietenkin oltiin viimeisten joukossa tarjoilun suhteen. Tarjoilukärrystä olikin kerennyt loppua suurin osa tuotteista. Ajatuksenamme oli ottaa Wizz Airin hyvä baaritarjous; 2 kpl viiniä/olutta pienen suolaisen kera yhteensä 10€. Kerettiin pohtia ja muuttaa mieltä useaan otteeseen ostettavien tuotteiden laadusta ennen kärryn tuloa kohdallemme. Arvuuttelimme myös minkähän maalaista viiniä on tarjolla, olisiko määränpään Pohjois-Makedonia vai kenties lentoyhtiön kotimaa Unkari. Lopulta kärry oli kohdallamme ja päädyttiin tilaamaan 2 kpl valkoviiniä nacho-sipsien kanssa. Ensin saimme yhden valkkarin, joka oli taskunlämmin yhdysvaltalainen chardonnay, mikä oli valtaisa pettymys. Lentoemo hyökkäsi koneen takaosaan etsimään toista valkkaripulloa. Sitten selvisi, että myös nachot ovat loppu. Myöskin toinen vaihtoehtomme makeat keksirullatkin olivat loppu. Hemmetti. Pringleseihin en suostunut, joten vaihtoehdoksi jäi pepperonimakkarat ja viinit vaihtui samalla punaiseen. Onneksi myös maa vaihtui ja saimme makedonialaista punaviiniä. Namskis! Tästä se loma alkoi.

Lentokentällä meitä odotti hotellin kautta tilattu autonkuljettaja. Automatka hotellille kesti reilu 20 minuuttia ja se meni mukavasti uudenkarhean Mersun takapenkillä. Hotellin respassa kohdattiin pieni takaisku. Atte oli varannut meille junior sviitin omalla parvekkeella, mutta tiskin takana olevat kaksi naista selittivät toistensa päälle "teknisestä ongelmasta" jonka vuoksi he joutuvat valitettavasti siirtämään meidät kolmen hengen huoneeseen. Järkyttävän nopeaa selittelyä vaan tuli ja tuli, josta lopulta ymmärrettiin sen verran, että uusi huoneemme tulee maksamaan 20€ yöltä vähemmän. Polemiikin jälkeen toinen naisista saattoi meidät meidän astetta huonompaan huoneeseen ja höpötti litanian asioita aamupalasta ja huoneen luovutuksesta ja valoista ja safetyboxista ja lopulta pahoitteli taas ja poistui äkkiä paikalta. Huone oli kyllä hyvän kokoinen, mutta hieman kaiveli se ettei meillä ollutkaan odotettua parveketta, eikä sitä näkymää keskusaukiolle. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että "tekninen ongelma" oli joko meitä tärkeämpi vieras (eli joku ärsyttävä instagramin törröhuuli) tai päälekkäisistä varausjärjestelmistä johtuva tuplabuukkaus. Päädyimme olemaan kiukkuisia oletetulle instagramin törröhuulelle ja lähdimme etsimään terassia sekä kylmää olutta.

Löydettiin Makedonia-aukiolta paikallisen Temovin panimon terassi minne parkkeerattiin perseemme. Lentokoneen salameista oli jo sen verran aikaa, että päätettiin syödä Makedonia pizzat, ettei pääse kuumuudessa huono olo yllättämään.

Muutamien juomien jälkeen suunnattiin kohti Vanhaa basaaria, jossa iskeydyttiin pieneen kahvilaan nauttimaan turkkilaisetkahvit ja ihmettelemään kapeiden kujien ihmisvilinää. Täydellinen vastine joen toisella puolen olevalle Makedonia-aukiolle.

Seuraavaksi kuljimme kujia pitkin ylöspäin suuntana Skopsko Kale. Kale on turkinkieltä, joka tarkoittaa linnoitusta. Kukkulan ensimmäinen linnoitus tuhoutui vuoden 518 maanjäristyksessä täysin. Uudelleen rakennettu linnoitus on kokenut vuosien aikana sodan jos toisenkin sekä vuonna 1963 uuden tuhoisan maanjäristyksen. Tuolloisessa järistyksessä tuhoutui 80% koko Skopjen kaupungista. Linnoitukselle oli ilmainen sisäänpääsy ja sieltä oli ihan kivat näköalat kaupunkiin. Itse linnoituksessa ei sisäpuolella ollut hirveämmin nähtävää ja linnoituksen 70:sta tornista on enää jäljellä vain kolme.

Linnoitukselta laskeuduttiin Vanhan basaarin liepeellä sijaitsevalle Old Town Breweryn terassille. Linnoituksen valloitus toi hien pintaan ja kylmä olut maistui taivaalliselta. Illan lähentyessä lämpötila alkoi pikku hiljaa laskeutumaan siedettävän ja jopa mielyttävän tasolle. Lopulta päädyttiin tilaamaan myös sapuskaa, koska ei jaksettu lähteä etsimään muuta ravintolaa.

Viimeisen päivän upeat maisemat

Tänään ainut asia mikä ajoi ylös sängystä oli nälkä ja sen vuoksi aamupala. Ei tosin meinannut kone lähteä senkään jälkeen millään käyntiin. Ja väsymys vain lisääntyi kun lähti ilmastoidusta hotellihuoneesta tarpomaan kuumuuteen.

Majoituksemme lähiaseman pienelle torille oli pistetty kojuja pystyyn ja niistä olisi saanut ostettua kohtuuhinnalla yllättäen vaikka minkälaista pientä purtavaa ja viinejä sekä oluita. Meille ei selvinnyt, että mistä tapahtumasta on kyse ja kuinka pitkään se kestää. Valitettavasti ei myöskään vielä tuohon aikaan maistunut kuohuviini, vaikka prosecco pullon olisikin saanut halpaan 9 euron hintaan. Hyppäsimme siis ratikkaan ja pienen kiukkukohtauksen jälkeen pääsimme jonottamaan funicularille.

Puksutimme funicularilla Prahan korkeimmalle kukkalalle Petřínille.

Kukkulan huipulla sijaitsee vuonna 1891 rakennettu 63,5 metriä korkea näköalatorni, joka oli kohteenamme. Tornin huipulle olisi päässyt portaita pitkin, yhteensä 299 askelta, mutta kaikki olotilat huomioon ottaen valitsimme kuitenkin hissin.

Näköalatornista avautui mahtavat näköalat Prahan ylle.

Maisemien ihailun jälkeen käppäiltiin kukkulalta alaspäin puolessa välissä rinnettä sijatsevalle Nebozízekin ravintolalle. Panoramaterassilta oli hyvät näköalat ja tässä vaiheessa päivää maistui jo kuohuviinikin.

Seuraavana kohteena oli Letná kukkulan beergarten Zahradní restaurace, josta oli myös hyvät näköalat vanhaan kaupunkiin. Tässä vaiheessa oluen kylkeen oli hyvä ottaa veden lisäksi vähän suolaista syötävääkin. Kanakebabit olivat loistava pieni suolainen lounas.

Lomalla olemisen parhaita puolia on ehdottomasti se ettei ole kiire mihinkään. Pyörittiin rauhassa vanhan kaupungin viinibaarin roseelasillisten kautta takaisin lähelle majoituksen halpoja ravintoloita. Illalliselle päädyttiin lopulta samaan ravintolaan kuin ensimmäisenä iltanakin. Tällä kertaa istuttiin ravintolassa oikein pitkän kaavan mukaan viinien, oluiden ja kaikkien syömisten kera.

Kuumuutta, turistinähtävyyksiä ja Tool

Aamupalan jälkeen käväistiin järkevinä tyyppeinä supermarketista hakemassa vesipullot matkaan ennen ratikalle suuntaamista. Tämän päivän ensimmäinen kohde oli Prahan linnan aukio. Sinne saatiin ratikkapysäkiltä kiivetä lähes suoraa nousua useampi sata metriä. Onneksi kuitenkin kipuamisen pystyi tekemään varjon puolella, mikä teki siitä vesipullon kera suhteellisen siedettävää.

Lopulta kun selvittiin puuskuttamalla ylös asti, oli aukiolla vastassa turistimeri kaikkien selfietikkujensa kanssa.

Prahan keskustaan avautui kyllä upeat maisemat.

Turvatarkastuksen jälkeen linnan piha-alueella oli vastassa lisää turisteja ja pitkä jono Vituksen Katedraaliin. Sisään meneminen ei niin kovasti kiinnostanut, että olisi jaksettu jäädä jonottamaan.

Jatkettiin käppäilyä eteenpäin ja lopulta päästiin Svatováclavská vinicelle.

Kyseessä on yksi Bohemian alueen vanhimmista viinitarhoista, joka on perustettu 900-luvulla. Viinitarhan alueella sijaitsevalla Villa Richterillä on kaksi ravintolaa. Panorama terassilla oli onneksi tilaa, joten pääsimme maistelemaan oluen sijasta välillä viiniä. Olisi tehnyt mieli maistaa viinitilan omaa viiniä, mutta reilu 50 € pullosta vaikutti vähän liian korkealta hinnalta sokkomaisteluksi. Päädyimmekin valitsemaan listalta viinitalon tuottaman raikkaan proseccon, jonka kylkeen otettiin sekä juusto- että leikkelelautanen. Kyllä kelpasi istua varjossa ja katsella maisemia kylmän kuoharin kera.

Mukavan hengailutuokion jälkeen jatkoimme matkaa virkistyneinä.

Ratikoitiin ja käppäiltiin John Lennon Wall:ille. Ei se ollut mikään erikoinen ilmestys, mutta tulipahan nähtyä. Kyseessä siis seinä johon alkoi ilmestyä piirroksia vuonna 1980 John Lennonin murhan jälkeen. Prahalaiset nuoret pitivät Lennonia sankarinaan ja seinä täyttyi Lennonin teksteistä ja piirroksista hänestä. Viranomaiset yrittivät pitää seinää puhtaana, mutta piirroksia ilmestyi aina uudestaan. Seinä on nykyään nähtävyys ja se muuttuu jatkuvasti uusien piirrosten myötä.

Siitä matka jatkui Kaarlen sillan kautta toiselle puolelle Vltava jokea.

Meinattiin käydä testaamassa Prahan Ice Bar, mutta sisäänpääsymaksun lisäksi sinne olisi pitänyt jaksaa jonottaa. Eipä se lopulta niin kovasti kiinnostanut, joten jatkoimme matkaa joen varren terassille. Huomaa kyllä hyvin, miten aivotoiminta kuumuudessa hidastuu. Ei paljon muuhun kykene kuin olemiseen ja kylmästä juomasta haaveiluun. Ruokailemaan päädyttiin majoituksen lähellä sijaitsevaan rentoon Meatcraft nimiseen ravintolaan, jossa molemmat söimme Reuben sandwichit.

Pienen vesitankkauksen ja hotellihuoneen ilmastoinnissa viilentymisen jälkeen suuntasimme metrolla kohti O2-areenaa. Siellä illan tapahtumana oli Tool yhtyeen keikka, jota Herra Pietikäinen on odottanut viimeiset 13 vuotta. Viime syksynä lippuja ostaessa yritettiin päästä Berliinin keikalle, mutta liput loppuivat muutamassa minuutissa. Onneksi tälle Prahan keikalle Atte sai liput ostettua. Einehän on mukana lähinnä solidaarisuuden ja tapahtumaan liittyvien muiden asioiden tutkailun vuoksi. Lähinnä kovat odotukset oli nähdä mitä keikan aikana valokuvia ottaville ihmisille tehdään. Internetin ihmeellinen maailma nimittäin kertoi, että edellisellä Prahan keikalla Tool:ia kuvanneet olivat saaneet vesipyssyistä. Mitään niin hauskaa ei tänään päässyt näkemään. Kaikenlaista muuta sekoilua sitäkin enemmän. En pysty ymmärtämään kuinka vaikeaa se oman paikan löytäminen voikaan olla. Lisäksi jengi hyppi vähän väliä hakemassa lisää olutta tai muuten vaan. Sen lisäksi meidän takana olevalla rivillä istui kolme tanskalaista miestä, jotka huutaa mongersi jokaisen biisin välissä. Penkit olivat myös hyvin epämiellyttävät ja jalkatilaa oli ainakin 20 senttiä liian vähän. Visuaalisesti keikka oli upea ja bändi soitti täydellisesti. Siis Aten sanojen mukaan soitti täydellisesti, Eine tunnisti ainoastaan encoren vikan biisin. Sen aikana sai lopulta bändin luvalla ottaa valokuviakin.

Kokonaisuutena keikka kesti kaksi tuntia, johon sisältyi 15 minsan väliaika. Hyökättiin heti vikan biisin jälkeen pihalle, mutta missattiin just metro. Eipä tuo haitannut, kun lopulta oltiin takaisin majoituksella ja suihkun raikkaana ennen puolta yötä. Onneksi huomenna ei ole vielä kotimatkan aika.