Viimeisen päivän upeat maisemat

Tänään ainut asia mikä ajoi ylös sängystä oli nälkä ja sen vuoksi aamupala. Ei tosin meinannut kone lähteä senkään jälkeen millään käyntiin. Ja väsymys vain lisääntyi kun lähti ilmastoidusta hotellihuoneesta tarpomaan kuumuuteen.

Majoituksemme lähiaseman pienelle torille oli pistetty kojuja pystyyn ja niistä olisi saanut ostettua kohtuuhinnalla yllättäen vaikka minkälaista pientä purtavaa ja viinejä sekä oluita. Meille ei selvinnyt, että mistä tapahtumasta on kyse ja kuinka pitkään se kestää. Valitettavasti ei myöskään vielä tuohon aikaan maistunut kuohuviini, vaikka prosecco pullon olisikin saanut halpaan 9 euron hintaan. Hyppäsimme siis ratikkaan ja pienen kiukkukohtauksen jälkeen pääsimme jonottamaan funicularille.

Puksutimme funicularilla Prahan korkeimmalle kukkalalle Petřínille.

Kukkulan huipulla sijaitsee vuonna 1891 rakennettu 63,5 metriä korkea näköalatorni, joka oli kohteenamme. Tornin huipulle olisi päässyt portaita pitkin, yhteensä 299 askelta, mutta kaikki olotilat huomioon ottaen valitsimme kuitenkin hissin.

Näköalatornista avautui mahtavat näköalat Prahan ylle.

Maisemien ihailun jälkeen käppäiltiin kukkulalta alaspäin puolessa välissä rinnettä sijatsevalle Nebozízekin ravintolalle. Panoramaterassilta oli hyvät näköalat ja tässä vaiheessa päivää maistui jo kuohuviinikin.

Seuraavana kohteena oli Letná kukkulan beergarten Zahradní restaurace, josta oli myös hyvät näköalat vanhaan kaupunkiin. Tässä vaiheessa oluen kylkeen oli hyvä ottaa veden lisäksi vähän suolaista syötävääkin. Kanakebabit olivat loistava pieni suolainen lounas.

Lomalla olemisen parhaita puolia on ehdottomasti se ettei ole kiire mihinkään. Pyörittiin rauhassa vanhan kaupungin viinibaarin roseelasillisten kautta takaisin lähelle majoituksen halpoja ravintoloita. Illalliselle päädyttiin lopulta samaan ravintolaan kuin ensimmäisenä iltanakin. Tällä kertaa istuttiin ravintolassa oikein pitkän kaavan mukaan viinien, oluiden ja kaikkien syömisten kera.

Natchez, MS (part 2)

Joulupäivän aamu valkeni viileänä ja aurinkoisena. Aamupala oli upea (en muistanut ottaa kuvaa, huomenna uusi yritys). Aamupala oli siinäkin mielessä erittäin miellyttävä, koska juteltiin pitkät tovit belgialaisen pariskunnan ja majoituksen isäntäpariskunnan kanssa.

Troy oli aivan ihana, kun yritti soitella kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja selvitellä onko mikään paikka auki tänään. Hän myös näytti mitä kaikkea voidaan syödä heidän jääkaapista, jos ei mistään muualta saada ruokaa. He olivat nimittäin itse menossa illalla syömään ystävien luokse. Tässä vielä muutama kuva majoituksen alakerrasta. Isäntäpariskunnan asunto on portaiden alapuolella olevan oven takana. He ovat ostaneet tämän vuonna 1906 valmistuneen talon reilu vuosi sitten ja remontoineet yläkerran majoituskäyttöön.

Lopulta päädyimme siihen, että päivämme aktiviteetti on kiertoajelu Natchez Trace Parkway tietä. Tie on kokonaisuutena 715 km pitkä ja se kulkee luonnon keskellä Natchezista Nashvilleen. Alunperin metsäreittiä on käytetty kauppareittinä ja sen varrella on sijainnut monia vanhoja intiaaniheimojen asutuksia. 

Matkalla pysähdyimme katsomaan Emerald Mound nimistä intiaanien ns. pyramidia, joita aikoinaan käytettiin seremonioihin tai uskonnollisiin menoihin.

Natchez Trace Parkwayta oli todella mukava ajella, koska muuta liikennettä ei käytännössä ollut lainkaan. Tuli välillä jopa vähän maailmanlopun fiilis, koska luontokin talvehtii eikä ole oikeastaan muuta vihreää kuin havupuut. Lopullinen määränpäämme oli tieltä pieni koukkaus Windsor Ruins raunioille. Seurasimme tyytyväisinä tienviittoja kohti raunioita, kunnes yhtäkkiä...

Jäimme about 3 kilometriä vajaaksi. Pikkasen alkoi kiukuttamaan, kun missään ei ollut mitään mainintaa tien loppumisesta ennen kuin se tosiaan loppui! Noh, ei muuta kuin takaisin samaa reittiä. Koukkaus teki yhteensä about 25 turhaa kilometriä. Seuraava vaihtoehto oli ajaa yläkautta raunioille. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa tie, minkä varrella rauniot sijaitsevat, ympäri etelästä pohjoiseen ja tulla isompaa tietä takaisin Natcheziin. Nyt sitten ajettiin ensin etelästä päin melkein raunioille asti ja sen jälkeen kierrettiin takaisin ja ajettiin pohjoisesti päin raunioille ja takaisin. Eli käytännössä ajettiin lopulta yli tunti turhaan. Noh, tässä ne Windsor Ruins rauniot nyt sitten kuitenkin ovat.

Edestakainen ajaminen on kyllä pirun puuduttavaa ja turhauttavaa. Isompaa tietä takaisiin Natcheziin ajettaessa nähtiin sielläkin kyltit raunioille, sen poikki olevan tien kautta tietenkin. Ihan luokatonta, koska ei kuitenkaan näyttänyt siltä että tie olisi pistetty poikki ihan muutama päivä sitten. Tai että se tultaisi avaamaan ihan kohta.

Käväsimme kuvaamassa myös Mississippi-jokea lähellä majoitustamme.

Sen jälkeen menimme pitämään pienen tuumailutauon majoituksella. Troy oli varmistanut, että kaikki ravintolat tosiaan ovat joko kiinni tänään tai eivät vastaa puhelimeen, mikä on sama kuin ovat kiinni. Ainoaksi mahdollisuudeksemme jäi Magnolia Casinon Buffet. Lähdimme kuitenkin toiveikkaina vielä ajelemaan ensin Louisianan puolella ja sitten vielä kertaalleen Natchezin keskustan läpi, mutta lopulta oli pakko luovuttaa. Eli suuntasimme Casinolle. Kello alkoi jo olemaan niin paljon, että aamupalasta oli kulunut yli 7 tuntia. Olimmekin todella onnellisia, kun Casinon Buffet oli auki. Eikä se edes kustantanut kuin vaivaiset $34,70 yhteensä. Ruoka oli kokonaisuutena lopulta aika mitäänsanomatonta, mikä ei siis todellakaan ollut mikään yllätys. Mutta saimme vatsat täyteen eikä tarvinnut turvautua syömään toisten ruokia. Ja mikä olikaan paras asia Casinolla käymisessä... *pieni jännittävä rumpujen pärinä* Nähtiin vihdoin West Virginian rekisterikilpi parkkihallissa! YES! *tuuletusta* Niin ja pelattiin toki vähän pelikoneita. Olisi voinut sijoittaa vielä muutaman dollarin lisää, mutta alkoi ahdistaa tupakansavu siinä määrin, että lähdettiin katsomaan auringonlaskua. Kävimme myös kuvaamassa kaupunkia ja erikoista joulukuusta, joka seisoo täysin keskellä yhtä risteystä.

Troy ja Doug olivat lähteneet, kun saavuimme takaisin majoitukselle. Hiippailimme siis ulkona ottamassa kuvia kaikista hienoista jouluvaloista. Tässä muutama, jotka onnistuivat edes jotenkuten.

New Orleans, LA (part 2)

Aamulla oli lähellä ettei kuolema korjannut allekirjoittanutta, kun yskä repi keuhkoja ja nokka vuosi kuin seula. Eipä auttanut itku markkinoilla vaan lopulta kuitenkin oli lähdettävä liikkeelle. Yöllä oli muuten ollut pientä ukkosta, joka oli lämmittänyt ilmaa entisestään. Joten kipeä ihminen lähti järkevästi lyhyemmissä housuissa, kun taas "terve" tyyppi päätti lähteä hikoilemaan farkuissa.

Matkattiin taas raitiovaunu+bussi yhdistelmällä keskustaan, josta käppäiltiin hiljakseen satamaan. Tässä aiemmin lupaamani parit kuvat Bourbon Streetistä.

Satamassa ostettiin liput Steamboat Natchezille yhteishintaan $64. Ehkä pikkasen kallista, mutta kyseessä ainakin New Orleanssissa viimeinen höyryllä toimiva siipiratasalus, niin olihan sen kyytiin hienoa päästä. Risteily Mississippijokea pitkin kesti kaksi tuntia. Aluksen kapteeni kertoi menomatkan ajan kaikkea nippelitietoa New Orleansista ja Mississippijoesta. Paluumatkan ajan aluksella soitti livebändi jazzia. Risteilyllä olisi voinut syödä ihan kunnon lounaankin, mutta siihen ei lähdetty satsaamaan.

Risteilyn jälkeen käveltiin päämäärättä New Orleanssin katuja. Lopulta päädyttiin paikkaan nimeltä Orleans Grapevine - Wine Bar & Bistro. Hauskaa ja erikoista paikassa oli se, että happy hour aikaan sai ilmaista pekonia. Parkkeerattiin perseemme baaritiskille, jossa ensin nautiskelimme pullon valkoviiniä sekä paistettua brietä valkosipulilla. Niin ja tietty pekonia. Jälkkäriksi testattiin baarimikon erikoinen: Ginger-rosemary Collins. Oli niin hyvää, että oli pakko "maistaa" toinenkin. Ja sen jälkeen yhdet nogg eggit vai oliko se sittekin egg nogg martinit...

Lopulta oli pakko lähteä liikkeelle tai olisimme istuneet baaritiskillä pilkkuun asti nautiskellen Sunshinen tekemiä erikoisuuksia. Oikeasti baarimikon, ei kun anteeksi baarihenkilön nimi oli Sunshine. Kuulemma hänen omien sanojensa mukaan nimi johtuu siitä, että hänen vanhempansa ovat psykopaatteja. Tiedä siitä sitten sen enempää, mutta todella mukava ja innovatiivinen baarihenkilö hän oli!

Pier 424 Seafood Market oli seuraava stoppi. Satsattiin täälläkin pullolliseen valkoviiniä, tällä kertaa jenkkiviini, jota myöhemmin harmiksemme huomasimme oleva saatavilla myös Alkossa... Atte valkkasi ruokalistalta Creole Pastan ja Eine Shrimp Creole annoksen. Varsinkin Aten annos oli ihan mielettömän maukas.

Seuraavaksi päädyttiin baariin missä oli pitkät listat erikoisoluita. Joten edelleen kipeä Eine joutui odottamaan vielä useamman tuopin verran majoitukselle pääsemistä. Lopulta tulimme majoitukselle taksilla, mikä kustansi huimat $10. Tästä vielä tämän päivän ostoksesta hörppy naamariin ja nukkumaan.