Viimeinen päivä Skopjessa

Eilen päädyttiin unohtamaan lopullisesti se auton vuokraaminen. Kuumuus vaikutti suuresti päätökseen. Ei nimittäin kiinnostanut lähteä istumaan pieneen sardiinipurkkiin useaksi tunniksi. Eli tänä aamuna suunnattiin kärppänä aamiaiselle ja tilattiin isompia miettimättä juomat ja makedonialaiset aamupalat. Ravintolan terassilla ei näyttänyt olevan vielä porukkaa ja muutenkin oli huomattavasti hiljaisempaa. Asiaan varmasti vaikutti myös se, että on lauantai ja oltiin ajoissa liikkeellä. Yllättäen saimmekin aamupalat nopeasti juomien jälkeen ja päästiin kerrankin syömään aamupalaa yhdessä kahvin kanssa.

Aamupalan jälkeen pyydettiin taas respan tätiä soittamaan meille taksi. Tällä kertaa paikalla oli se vähän nyrpeämpi tytsy. Vähän hän ihmetteli pyyntöämme, mutta soitti kuitenkin. Menimme ulos odottamaan ja taksi saapuikin paikalle samantien. Hyppäsimme kyytiin ja kuski laittoi mittarin päälle vasta nitkuteltuaan auton ympäri. Päättyvä tie millä hotellimme sijaitsee, on jotakuinkin 100 metriä pitkä ja sen alkupäässä näyttikin olevan taksitolppa. Vähän nauratti kun tajuttiin asia, ei oltu huomattu sitä edellisellä kerralla kun lähdettiin Matkalle. Ei ihme, että respan tytsy katsoi meitä vähän omituisesti. Noh, se mukavampi respan tytsy toissa päivänä mielummin tilasi meille taksin. Ettei meitä vaan rahasteta liikaa, kun huomaavat meidän olevan turisteja.

Joka tapauksessa olimme taksissa ja menossa kohti Vodno vuorta, ja paikkaa josta lähtee kaapelivaunu ylös Millennium ristille. Taksikyyti ylös maksoi 220 MKD (3,59 €). Kaapelivaunun aikatauluja kyylätessä huomasimme sen kulkevan aina puoli tuntia tasatunnilta eteenpäin ja sen jälkeen sen olevan puoli tuntia suljettuna. Kerrankin kävi hyvä tuuri ja olimme sopivasta viisi minuuttia ennen tasaa portilla, eli ei jäänyt pitkä aika notkua auringossa odottelemassa. Kaapelivaunumatka kesti noin 8 minuuttia ja minua saattoi ehkä taas vähän jännittää. Korkeat paikat ei vaan ole mun juttu.

66 metriä korkea risti rakennettiin Vodno-vuoren päälle vuonna 2002 juhlistamaan 2000-vuotista kristinuskoa Makedoniassa. Itse vuori on 1066 metriä merenpinnasta. Huipulta oli upeat näkymät joka suuntaan ja koska tuuli puhalteli mukavasti, viihdyimme kierrellen, varjossa istuen ja katsellen maisemia useamman tunnin ajan.

Lopulta laskeuduttiin kaapelivaunulla takaisin alas. Piipahdettiin Hotel Vodnon terassilla olusella ja sen jälkeen lähdettiin metsästämään taksia joka veisi meidät takaisin alas vuorelta. Ei taasen ihme, että passissa ollut taksi sanoi ensimmäiseksi hinnaksi 500 MKD. Suostui kuitenkin tiputtamaan hinnan 400 MKD (6,52 €). Tällä kertaa ei jaksannut miekkailla enempiä hinnasta. Päästiin kuitenkin kohtuulliseen hintaan alas.

Makedonia-aukiolla käytiin syömässä pientä suolaista panimoravintola Kollektivissa. Naposteltiin puoliksi ravintolan nimikko pizza panimon oluiden kera.

Seuraavaksi suunnattiin hotellille viettämään siestaa. Ensin jäätiin respaan varmistamaan seuraavan aamun kuljetusta lentokentälle. Paikalla oli harmiksemme vielä se ei-niin-avulias tytsy, mutta onneksi se kaikkein mukavin tytsy hyökkäsi takavasemmalta pelastamaan tilanteen. Saimme hotellin maksettua, kuljetuksen varmistettu ja hän lupasi hoitaa meille aamupalaksi club sandwichit, koska lähdemme niin aikaisin emmekä pääse aamiaiselle. Tyytyväisinä hyvästä palvelusta hengailimme ilmastoinnin viileydessä pähkäillen minne menisimme illalla syömään.

Illan viileydessä päätimme lähteä turistikeskittymästä ihan toiseen suuntaan. Käppäilimme parin kilometrin päähän paikallisten suosimaan Gostilnica Dukat nimiseen ravintolaan, jossa oli kattava lista paikallisia viinejä. Alkuun maistelimme makedonialaista salaattia kera juustoisen paistetun kotileivän ja vasikan prosciutton. Aivan mielettömän hyviä kaikki. Varsinkin vasikka oli suolaista ja kuivaa. Hieman makea paikallinen rosee kävi täydellisesti näiden kylkeen.

Pääruuaksi maistelimme possua paikallisen Muchkalica Dukat uuniruuan ja pekoni-juusto-rullan muodossa. Namskis!

Viinin nauttimisen ja seurustelun jälkeen jaksoi vielä espresson lisäksi ottaa laavakakkua ja baklavaa.

Ystävällinen tarjoilija soitti meille taksin, niin ei tarvinnut kävellä takaisin pimeässä. Taksin mittarissa oli perillä 87 MKD (1,42 €), mutta iskettiin kuskille rehvakkaasti satanen kouraan ja kiitettiin kyydistä.

Ennen huoneeseen menoa käytiin vielä tuhlaamassa loppuja dinaareja majoituksen ravintolassa, ja vähän myös sen takia että piti käydä lopulta hyödyntämässä -15 % alennus drinkeistä hotellin asukkaille. Makustelimme mansikka mojitot 600 MKD (9,79 €) yhteishintaan, josta siis lähti 90 MKD pois hinnasta.

Tämän jälkeen kiivettiin tyytyväisinä hotellihuoneeseen suihkuun ja pakkaamaan tavarat valmiiksi. Respan tätikin kävi tuomassa meille aamupala sandwichit. Niistä kuvaa huomenna. Nyt nukkumaan ja herätys klo 3:30. Ai niin ja mitä tapahtui viimeisen päivän kunniaksi? No tietenkin meitsi paloi auringossa!

Viimeisen päivän upeat maisemat

Tänään ainut asia mikä ajoi ylös sängystä oli nälkä ja sen vuoksi aamupala. Ei tosin meinannut kone lähteä senkään jälkeen millään käyntiin. Ja väsymys vain lisääntyi kun lähti ilmastoidusta hotellihuoneesta tarpomaan kuumuuteen.

Majoituksemme lähiaseman pienelle torille oli pistetty kojuja pystyyn ja niistä olisi saanut ostettua kohtuuhinnalla yllättäen vaikka minkälaista pientä purtavaa ja viinejä sekä oluita. Meille ei selvinnyt, että mistä tapahtumasta on kyse ja kuinka pitkään se kestää. Valitettavasti ei myöskään vielä tuohon aikaan maistunut kuohuviini, vaikka prosecco pullon olisikin saanut halpaan 9 euron hintaan. Hyppäsimme siis ratikkaan ja pienen kiukkukohtauksen jälkeen pääsimme jonottamaan funicularille.

Puksutimme funicularilla Prahan korkeimmalle kukkalalle Petřínille.

Kukkulan huipulla sijaitsee vuonna 1891 rakennettu 63,5 metriä korkea näköalatorni, joka oli kohteenamme. Tornin huipulle olisi päässyt portaita pitkin, yhteensä 299 askelta, mutta kaikki olotilat huomioon ottaen valitsimme kuitenkin hissin.

Näköalatornista avautui mahtavat näköalat Prahan ylle.

Maisemien ihailun jälkeen käppäiltiin kukkulalta alaspäin puolessa välissä rinnettä sijatsevalle Nebozízekin ravintolalle. Panoramaterassilta oli hyvät näköalat ja tässä vaiheessa päivää maistui jo kuohuviinikin.

Seuraavana kohteena oli Letná kukkulan beergarten Zahradní restaurace, josta oli myös hyvät näköalat vanhaan kaupunkiin. Tässä vaiheessa oluen kylkeen oli hyvä ottaa veden lisäksi vähän suolaista syötävääkin. Kanakebabit olivat loistava pieni suolainen lounas.

Lomalla olemisen parhaita puolia on ehdottomasti se ettei ole kiire mihinkään. Pyörittiin rauhassa vanhan kaupungin viinibaarin roseelasillisten kautta takaisin lähelle majoituksen halpoja ravintoloita. Illalliselle päädyttiin lopulta samaan ravintolaan kuin ensimmäisenä iltanakin. Tällä kertaa istuttiin ravintolassa oikein pitkän kaavan mukaan viinien, oluiden ja kaikkien syömisten kera.

Kuumuutta, turistinähtävyyksiä ja Tool

Aamupalan jälkeen käväistiin järkevinä tyyppeinä supermarketista hakemassa vesipullot matkaan ennen ratikalle suuntaamista. Tämän päivän ensimmäinen kohde oli Prahan linnan aukio. Sinne saatiin ratikkapysäkiltä kiivetä lähes suoraa nousua useampi sata metriä. Onneksi kuitenkin kipuamisen pystyi tekemään varjon puolella, mikä teki siitä vesipullon kera suhteellisen siedettävää.

Lopulta kun selvittiin puuskuttamalla ylös asti, oli aukiolla vastassa turistimeri kaikkien selfietikkujensa kanssa.

Prahan keskustaan avautui kyllä upeat maisemat.

Turvatarkastuksen jälkeen linnan piha-alueella oli vastassa lisää turisteja ja pitkä jono Vituksen Katedraaliin. Sisään meneminen ei niin kovasti kiinnostanut, että olisi jaksettu jäädä jonottamaan.

Jatkettiin käppäilyä eteenpäin ja lopulta päästiin Svatováclavská vinicelle.

Kyseessä on yksi Bohemian alueen vanhimmista viinitarhoista, joka on perustettu 900-luvulla. Viinitarhan alueella sijaitsevalla Villa Richterillä on kaksi ravintolaa. Panorama terassilla oli onneksi tilaa, joten pääsimme maistelemaan oluen sijasta välillä viiniä. Olisi tehnyt mieli maistaa viinitilan omaa viiniä, mutta reilu 50 € pullosta vaikutti vähän liian korkealta hinnalta sokkomaisteluksi. Päädyimmekin valitsemaan listalta viinitalon tuottaman raikkaan proseccon, jonka kylkeen otettiin sekä juusto- että leikkelelautanen. Kyllä kelpasi istua varjossa ja katsella maisemia kylmän kuoharin kera.

Mukavan hengailutuokion jälkeen jatkoimme matkaa virkistyneinä.

Ratikoitiin ja käppäiltiin John Lennon Wall:ille. Ei se ollut mikään erikoinen ilmestys, mutta tulipahan nähtyä. Kyseessä siis seinä johon alkoi ilmestyä piirroksia vuonna 1980 John Lennonin murhan jälkeen. Prahalaiset nuoret pitivät Lennonia sankarinaan ja seinä täyttyi Lennonin teksteistä ja piirroksista hänestä. Viranomaiset yrittivät pitää seinää puhtaana, mutta piirroksia ilmestyi aina uudestaan. Seinä on nykyään nähtävyys ja se muuttuu jatkuvasti uusien piirrosten myötä.

Siitä matka jatkui Kaarlen sillan kautta toiselle puolelle Vltava jokea.

Meinattiin käydä testaamassa Prahan Ice Bar, mutta sisäänpääsymaksun lisäksi sinne olisi pitänyt jaksaa jonottaa. Eipä se lopulta niin kovasti kiinnostanut, joten jatkoimme matkaa joen varren terassille. Huomaa kyllä hyvin, miten aivotoiminta kuumuudessa hidastuu. Ei paljon muuhun kykene kuin olemiseen ja kylmästä juomasta haaveiluun. Ruokailemaan päädyttiin majoituksen lähellä sijaitsevaan rentoon Meatcraft nimiseen ravintolaan, jossa molemmat söimme Reuben sandwichit.

Pienen vesitankkauksen ja hotellihuoneen ilmastoinnissa viilentymisen jälkeen suuntasimme metrolla kohti O2-areenaa. Siellä illan tapahtumana oli Tool yhtyeen keikka, jota Herra Pietikäinen on odottanut viimeiset 13 vuotta. Viime syksynä lippuja ostaessa yritettiin päästä Berliinin keikalle, mutta liput loppuivat muutamassa minuutissa. Onneksi tälle Prahan keikalle Atte sai liput ostettua. Einehän on mukana lähinnä solidaarisuuden ja tapahtumaan liittyvien muiden asioiden tutkailun vuoksi. Lähinnä kovat odotukset oli nähdä mitä keikan aikana valokuvia ottaville ihmisille tehdään. Internetin ihmeellinen maailma nimittäin kertoi, että edellisellä Prahan keikalla Tool:ia kuvanneet olivat saaneet vesipyssyistä. Mitään niin hauskaa ei tänään päässyt näkemään. Kaikenlaista muuta sekoilua sitäkin enemmän. En pysty ymmärtämään kuinka vaikeaa se oman paikan löytäminen voikaan olla. Lisäksi jengi hyppi vähän väliä hakemassa lisää olutta tai muuten vaan. Sen lisäksi meidän takana olevalla rivillä istui kolme tanskalaista miestä, jotka huutaa mongersi jokaisen biisin välissä. Penkit olivat myös hyvin epämiellyttävät ja jalkatilaa oli ainakin 20 senttiä liian vähän. Visuaalisesti keikka oli upea ja bändi soitti täydellisesti. Siis Aten sanojen mukaan soitti täydellisesti, Eine tunnisti ainoastaan encoren vikan biisin. Sen aikana sai lopulta bändin luvalla ottaa valokuviakin.

Kokonaisuutena keikka kesti kaksi tuntia, johon sisältyi 15 minsan väliaika. Hyökättiin heti vikan biisin jälkeen pihalle, mutta missattiin just metro. Eipä tuo haitannut, kun lopulta oltiin takaisin majoituksella ja suihkun raikkaana ennen puolta yötä. Onneksi huomenna ei ole vielä kotimatkan aika.